Mitä ajatteli Roomalaisajan toiseksi tunnetuin henkilö

K. Severi Hämäri

Kirja-arvostelu Markku Kailaheimo: Brutuksesta, stoalaisesseitä (Kirjokansi 2016, 158s)

Mitä ajattelivat salaliittolaiset, kun he kävivät Gaius Julius Caesarin kimppuun vuonna 44 eaa? Mitkä aatteet motivoivat heitä väkivaltaan? Näkivätkö he itsensä “kunnian miehinä”, kuten Marcus Antoniuksen sanotaan suurella ironialla heitä kutsuneen Caesarin hautajaispuheessa?

Markku Kailaheimon liian vähäisen huomion saanut kirja Brutuksesta, stoalaisesseitä (Kirjokansi 2016) kuuluu filosofian historian alaan. Tarkalleen ottaen se käsittelee stoalaisuutta Rooman tasavallan viimeisten vuosikymmenten aikana. Se on myös henkilöhistoriallinen kurkistus roomalaisen ajan toiseksi tunnetuimman henkilön, Marcus Junius Brutuksen (85-42 eaa) ajatteluun. Kailaheimo tekee huolellista työtä harvojen aikalaislähteiden sekä antiikin biograafikoiden parissa, ja pyrkii löytämään mahdollisimman toden kuvan Brutuksen suhteesta stoalaisuuteen. Kirja osoittaa, että mielenkiintoista tutkimusta tehdään Suomessa myös yliopistojen ulkopuolella.

Kirjassa on kolme esseetä, jotka lähestyvät ongelmaa eri suunnista. Ensimmäinen essee “Brutuksen stoalaisuudesta”  tarkastelee, mitä hänen suhteestaan filosofiaan on antiikissa sanottu. Kailaheimon johtopäätös on, että Brutus todellakin vaikuttaa lähteiden nojalla olleen stoalainen ajattelultaan. Toinen “Hyveestä” tarkastelee stoalaista hyveen käsitettä, erityisesti kuten sen tulkitsivat roomalaisajalla Cicero, Seneca, Diogenes Laertios ja Marcus Aurelius. Tätä tulkintaa käytetään ymmärtämään Brutusta, jota pidettiin yleisesti (ja erityisesti Ciceron kirjoituksissa) hyveellisenä miehenä. Kolmannessa osassa “Attikismista ja stoalaisesta retoriikasta” tarkastellaan sitä, mitä Brutuksen puhetyylistä on sanottu, ja pohditaan voiko sen nojalla tehdä päätelmiä hänen ajattelustaan. Kailaheimon kirja on luontenteeltaan kuin suihkulähde, jossa vesi pulppuaa moneen suuntaan. Silti hän ei hukkaa kokonaisuutta.

Kirja ei ole akateeminen historian teos, ja sen huomaa paikoin. Kailaheimo tuo esiin asioita, joita ei tavallisesti ole käsitelty suomeksi yksissä kansissa. Akateeminen tutkija ei välttämättä olisi tarttunut Brutuksen hahmoon tällä tavoin ja näistä kysymyksistä käsin. Näin ollen kirja tuo aitoa lisäarvoa tasavallan lopun aatehistorian tutkimiseen, sekä luo uuden näkökulman Brutukseen: tuohon surumieliseen, älykkääseen, oppineeseen kunnian mieheen, joka on jäänyt surmaamansa tyrannin varjoon. Tämä aikakausi, jolloin populistiset poliitikot (kuten Gaius Julius Caesar) tarttuivat paitsi kansan suosioon niin myös aseisiin, on nykyajan peilinä meille tärkeä.

Muissa teoksissa Brutuksen ja Cassiuksen salaliiton seurauksista on kirjoitettu laajasti. Usein kirjoittajat pohtivat salalaliiton vaikutusta tasavallan päättymiseen: hidastiko vai peräti vauhdittiko se keisarinvallan alkua? Myös tarkastellaan poliittista, taloudellista ja sotilaallista tilannetta, joka johti salaliittoon ja Caesarin kuolemaan.  Harvemmin paneudutaan syihin itse salaliittolaisten, kuten Brutuksen, ajattelussa ja henkilössä. Tarkastelemalla Brutuksen filosofiaa ja hyveellisyyttä Kailaheimo nostaa epäsuorasti lukijan mieleen näitä mahdollisia syitä.

Kirja saa lukijan ajattelemaan. Kailaheimon pienet heikkoudet antaa mielellaan anteeksi ja hänen sujuvaa asiaproosaansa lukee riemuiten. Monella akateemisella historiankirjoittajalla olisi opittavaa hänen otteistaan.