Pidin 19. toukokuuta FIVE ry:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa Kriittisellä korkeakoululla keskusteluun johdattavan puheenvuoron otsikon teemasta.
Filosofia näyttää ainakin aika-ajoin olevan Teuvo Pakkalan kuolemattoman stiiknafuulia-voimasanan kaltainen. Filosofia kuulostaa hienolta ja sen liittäminen eri asiayhteyksiin saa ne loistamaan ihan uudella tavalla.
Filosofia sanan liittäminen praktiikkaan luo kiinnostava jännitteen. Filosofia viittaa johonkin epäkäytännölliseen ja vaikeaselkoisuuteen. Kun taas praktinen viittaa käytännölliseen ja ymmärrettävään. Jännite on kuin maitomainoksessa, jossa tuote tulee suoraan puhtaasta luonnosta ja on samaan aikaan meijeriteknologian ihmesaavutus. Ristiriitaiset viestit tuntuvat mukavalle. Ihmisinä vissiin jopa kaipaamme niitä. Siksi kai totuudenjälkeinen aika, jossa mikä tahansa voi yhtä aikaa olla totta ja valhetta, ylhäistä ja alhaista, toimii. Sisäinen metsästäjäkeräilijämme haluaa samaan aikaan juosta karkuun ja kaataa karhun. Syödä kourallisen marjoja, jotka voivat tappaa tai täyttää vatsan.
Kauniin etiketin lisäksi filosofian voi koettaa määrittää ja liittää tuon määritteen praktiikan yhteyteen. Koulukuntia ja niiden mukaisia määreitä filosofiasta on jokaiselle omansa. Muistan lukiossa uskonnon opettajan määrittäneen filosofian tavalla, että päätin kilttinä opiskelija pysyä kaukana moisesta harhaopista. Toisin kävi. Syynä varmaan, että unohdin tuon episodin nopeasti ja huomasin elämän (kuinka kliseistä!) johdattavan minut asioiden luo, joissa sana filosofia esiintyi.
Filosofia voi praktisessa mielessä saada myös normin aseman. Voimme alkaa keskustella, mikä on toimintaa, johon filosofia-epiteetin voi liittää. Voimme sanoa, että tuon toiminta ei ole filosofista ja tuo taas on sitä par excellence. Huomaan, että myös itsessäni asuu tuo pikkuinen normittaja, milloin – yllätys yllätys – huomaan joutuvani laittamaan filosofisen vaihteen päälle, jotta normittaja minä ei ryhtyisi räyhäämään.
Ehkä filosofia voisi olla myös praktiikan yhteydessä ja erityisesti filosofisen praktiikan yhteydessä ihmettelyä, joka purkautuu ulos mieltä kysyvinä kysymyksinä. Vähän kuin Sokrates, joka aikansa viisasteltuaan alkoi ihmetellä omaa typeryyttään. Sokratesta varmaan huimasi kaikki se tolkuton, jota hän kykeni syytämään ja huomasi kaipaavansa jotain kiinnekohtaa – viisautta, joka karkasi kuin saippua pakkomielteisen käsistä.
Mikä kysymys olisi hyvä lähtökohta, jotta filosofisesta praktiikasta saisi kiinni? Ja päätyykö sen kautta kysymään, mitä ihmettä olen tekemässä vai kuka olen vai mikä tämä maailma on tai miksi ihmeessä moinen on tullutkin jonkun mieleen?
Ville-Matti VIlkka
PS. Olisi kiva, jos joku paikalla olleista voisi jatkaa teeman myllertämistä vaikka tämän tekstin kommenttikentässä.